Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, että niiden loputtua ei pysty tekemään, eikä sanomaan yhtään mitään. Tässä yksi sellainen: Clint Eastwoodin ohjaama ja päänäyttelemä Million Dollar Baby. Toista pääroolia esittää Hilary Swank, joka vetäisi roolistaan Oscarin. Eikä mennyt väärälle ihmiselle. Eivätkä ne leffan Oscar-patsaat siihen jääneet. Kolme muuta menivät Morgan Freemanille parhaasta sivuosasta, Clint itse ohjauksesta ja kruununa kaikelle se tärkein Oscar eli paras elokuva. Vaikka yleensä nuo Oscareitten jakohommat eivät hetkauta minua mihinkään suuntaan, niin nyt on kyllä pakko olla samaa mieltä. Oikein meni.

Niille jotka ajttelevat, että kyseessä on naispuolinen Rocky, saavat unohtaa ajatuksensa ja ennakkoluulonsa samantien. Ei todellakaan. Elokuvan tarina kulkee kyllä nyrkkeilyn ympärillä, niin kuin Rockyssäkin, mutta silti kyseessä ei ole mikään puhdas nyrkkeilyelokuva. Turpaankin siinä lyödään ihan miehekkäästi, mutta juonen kulun kannalta perustellusti. Sitä ei kuitenkaan kannata säikähtää, sillä pohjimmiltaan leffa on jotain ihan muuta kuin väkivaltaista actionia. Se selviää viimeistään leffan viimeisen puolen tunnin aikana. Mitä lähemmäs leffan loppua kuljetaan muuttuvat tunnelmat leffan sisällä. Tavallaan Million Dollar Baby on kuin kolmesta eri näytöksestä koostuva teatteriesitys. Joka näytöksessä on oma tunnelmansa ja tavallaan niitä voi ajatella omina yksittäisinä tarinoinaan ja taisteluina määränpään saavuttamiseksi. Joskus voittaa ja joskus häviää.

Täytyy tunnustaa, että kyllä minultakin silmäkulma hieman kostui elokuvan lopussa. Mutta kuten eräs ystäväni kerran osuvasti tokaisi: "Ei ne munat siitä putoa, jos välillä vähän tirskauttaa". Että näin.

Leffa perustuu F. X. Toolen kirjoittamaan novelliin. Ihan uusi tuttavuus minulle, mutta ihan ehdottomasti aion lukea, jos suomen kielisenä jostain löytyy.

Meillä ei ole mikroaaltouunia. Ei ole koskaan ollut, eikä varmaan tule olemaankaan. Ai miksei? En minä vaan tiedä. Ei vaan ole tullut hankittua.

Onhan se näppärä väline, mutta on vallannut vähän liikaa alaa nykyruoanlaitossa. Välillä onkin mieleen noussut kysymys, joka oikeastaan juontui tähän kirjoitukseenkin: Pärjääkö nykyihminen enää ilman Mikroaaltouunia?

Voisin jopa väittää, että yksi suurin yksittäinen vaikuttaja ruoanlaitossa vallitsevaan uusavuttomuuteen on nimenomaan mikroaaltouuni. Kaupasta saa ostettua eri nimisiä, mutta samalta maistuvia valmisruokia, jotka on helppo tyrkätä mikroon ja kahden minuutin päästä on ruoka lämmintä. Helppoa, mutta onko se sittenkään kovin fiksua. Monen ihmisen viikon ruokalista koostuukin näistä valmiseineksistä, joissa salaatteja ei tunneta. Välipaloiksi vedetään sitten pizzoja ja hampurilaisia. Terveellisiä?

Vedotaan kiireeseen ja jotkut jopa kehuvat sillä, etteivät osaa tehdä ruokaa. Kuinkahan moni yksin asuva valmistaa itselleen lämpimän ruoan edes kolme kertaa viikossa?

Mikroaaltouuni on muuttanut monissa perheissä myös syömiskäyttäytymistäkin negatiivisempaan suuntaan. Kukin syö silloin kun ehtii, eikä yhteisiä ruoka-aikoja enää noudateta. Onhan ruokailu myös sosiaalinen tapahtuma ja monesti myös ainoa hetki, jolloin on mahdollista saada koko perhe yhtäaikaa koolle. Ehkä se ei ole nykyihmisille enää niin kovin tärkeätä. Kaikilla kun on niin kova kiire, liikaa tekemistä ja koko ajan pitäisi olla jossain muualla. Tingitään sitten syömisestä ja perheen yhteisestä ajasta.

Haastakaa itsenne elämään kuukausi ilman mikroaaltouunia. Onnistuuko?

Kyllä on asiat huonosti. Vaimo ja lapset lähtivät viikoksi mummolaan ja jättivät minut yksin kotiin. Voi voi! Veivät vielä autonkin menessää, ettei tarvitse olla edes ajokunnossa viikkoon. No, ehkä en nyt kuitenkaan ryyppää ja rällää koko viikkoa, vaikka tätä kirjoittelenkin lonkeron voimalla. Pari päivää saattaa kyllä hyvinkin mennä, mutta So What! Ei tarvitse ajattella lasten iltapesuja ei nukkumaanmenoaikaa eikä juuri mitään muutakaan.

Ei tähän juttuun mitään sen kummempaa dramatiikkaa sisälly, jos joku sitä kerkesi ajattelemaan. Tämä on lomaa parhaimmillaan meille kaikille. Vaimo haluaa nähdä sukulaisiaan, joita minä en edes tunne. Lisäksi lapset saavat olla mummulassa maaseudulla, missä tekeminen ei tunnetusti lopu kesken. Itse olen, maalaislähtöisyydestäni huolimatta, kaupunkirotta joka viihtyy yksin kotona. Tämä on parasta perheterapiaa meille kaikille.

Ai mitäkö olen tänään tehnyt? Enpä juuri mitään. Ilta meni leppoisasti oleskellessa, musiikkia kuunnellessa ja jalkapalloa katsellessa. Tälläkin hetkellä stereoiden volyymitaso liikkuu niissä svääreissä, että muiden kotona ollessa se ei olisi edes mahdollista. Led Zeppelini Whole Lotta Love tärähti juuri ämyreistä ja samalla hetkellä huomasin, että lonkerotölkkini on tyhjä...