Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, että niiden loputtua ei pysty tekemään, eikä sanomaan yhtään mitään. Tässä yksi sellainen: Clint Eastwoodin ohjaama ja päänäyttelemä Million Dollar Baby. Toista pääroolia esittää Hilary Swank, joka vetäisi roolistaan Oscarin. Eikä mennyt väärälle ihmiselle. Eivätkä ne leffan Oscar-patsaat siihen jääneet. Kolme muuta menivät Morgan Freemanille parhaasta sivuosasta, Clint itse ohjauksesta ja kruununa kaikelle se tärkein Oscar eli paras elokuva. Vaikka yleensä nuo Oscareitten jakohommat eivät hetkauta minua mihinkään suuntaan, niin nyt on kyllä pakko olla samaa mieltä. Oikein meni.

Niille jotka ajttelevat, että kyseessä on naispuolinen Rocky, saavat unohtaa ajatuksensa ja ennakkoluulonsa samantien. Ei todellakaan. Elokuvan tarina kulkee kyllä nyrkkeilyn ympärillä, niin kuin Rockyssäkin, mutta silti kyseessä ei ole mikään puhdas nyrkkeilyelokuva. Turpaankin siinä lyödään ihan miehekkäästi, mutta juonen kulun kannalta perustellusti. Sitä ei kuitenkaan kannata säikähtää, sillä pohjimmiltaan leffa on jotain ihan muuta kuin väkivaltaista actionia. Se selviää viimeistään leffan viimeisen puolen tunnin aikana. Mitä lähemmäs leffan loppua kuljetaan muuttuvat tunnelmat leffan sisällä. Tavallaan Million Dollar Baby on kuin kolmesta eri näytöksestä koostuva teatteriesitys. Joka näytöksessä on oma tunnelmansa ja tavallaan niitä voi ajatella omina yksittäisinä tarinoinaan ja taisteluina määränpään saavuttamiseksi. Joskus voittaa ja joskus häviää.

Täytyy tunnustaa, että kyllä minultakin silmäkulma hieman kostui elokuvan lopussa. Mutta kuten eräs ystäväni kerran osuvasti tokaisi: "Ei ne munat siitä putoa, jos välillä vähän tirskauttaa". Että näin.

Leffa perustuu F. X. Toolen kirjoittamaan novelliin. Ihan uusi tuttavuus minulle, mutta ihan ehdottomasti aion lukea, jos suomen kielisenä jostain löytyy.

Meillä ei ole mikroaaltouunia. Ei ole koskaan ollut, eikä varmaan tule olemaankaan. Ai miksei? En minä vaan tiedä. Ei vaan ole tullut hankittua.

Onhan se näppärä väline, mutta on vallannut vähän liikaa alaa nykyruoanlaitossa. Välillä onkin mieleen noussut kysymys, joka oikeastaan juontui tähän kirjoitukseenkin: Pärjääkö nykyihminen enää ilman Mikroaaltouunia?

Voisin jopa väittää, että yksi suurin yksittäinen vaikuttaja ruoanlaitossa vallitsevaan uusavuttomuuteen on nimenomaan mikroaaltouuni. Kaupasta saa ostettua eri nimisiä, mutta samalta maistuvia valmisruokia, jotka on helppo tyrkätä mikroon ja kahden minuutin päästä on ruoka lämmintä. Helppoa, mutta onko se sittenkään kovin fiksua. Monen ihmisen viikon ruokalista koostuukin näistä valmiseineksistä, joissa salaatteja ei tunneta. Välipaloiksi vedetään sitten pizzoja ja hampurilaisia. Terveellisiä?

Vedotaan kiireeseen ja jotkut jopa kehuvat sillä, etteivät osaa tehdä ruokaa. Kuinkahan moni yksin asuva valmistaa itselleen lämpimän ruoan edes kolme kertaa viikossa?

Mikroaaltouuni on muuttanut monissa perheissä myös syömiskäyttäytymistäkin negatiivisempaan suuntaan. Kukin syö silloin kun ehtii, eikä yhteisiä ruoka-aikoja enää noudateta. Onhan ruokailu myös sosiaalinen tapahtuma ja monesti myös ainoa hetki, jolloin on mahdollista saada koko perhe yhtäaikaa koolle. Ehkä se ei ole nykyihmisille enää niin kovin tärkeätä. Kaikilla kun on niin kova kiire, liikaa tekemistä ja koko ajan pitäisi olla jossain muualla. Tingitään sitten syömisestä ja perheen yhteisestä ajasta.

Haastakaa itsenne elämään kuukausi ilman mikroaaltouunia. Onnistuuko?

Kyllä on asiat huonosti. Vaimo ja lapset lähtivät viikoksi mummolaan ja jättivät minut yksin kotiin. Voi voi! Veivät vielä autonkin menessää, ettei tarvitse olla edes ajokunnossa viikkoon. No, ehkä en nyt kuitenkaan ryyppää ja rällää koko viikkoa, vaikka tätä kirjoittelenkin lonkeron voimalla. Pari päivää saattaa kyllä hyvinkin mennä, mutta So What! Ei tarvitse ajattella lasten iltapesuja ei nukkumaanmenoaikaa eikä juuri mitään muutakaan.

Ei tähän juttuun mitään sen kummempaa dramatiikkaa sisälly, jos joku sitä kerkesi ajattelemaan. Tämä on lomaa parhaimmillaan meille kaikille. Vaimo haluaa nähdä sukulaisiaan, joita minä en edes tunne. Lisäksi lapset saavat olla mummulassa maaseudulla, missä tekeminen ei tunnetusti lopu kesken. Itse olen, maalaislähtöisyydestäni huolimatta, kaupunkirotta joka viihtyy yksin kotona. Tämä on parasta perheterapiaa meille kaikille.

Ai mitäkö olen tänään tehnyt? Enpä juuri mitään. Ilta meni leppoisasti oleskellessa, musiikkia kuunnellessa ja jalkapalloa katsellessa. Tälläkin hetkellä stereoiden volyymitaso liikkuu niissä svääreissä, että muiden kotona ollessa se ei olisi edes mahdollista. Led Zeppelini Whole Lotta Love tärähti juuri ämyreistä ja samalla hetkellä huomasin, että lonkerotölkkini on tyhjä...

Tästä nyt on taas viime aikoina puhuttu. Julkisen sanan neuvoston uusi pääjehu, Hyvärisen Pekka, on sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kirjoittaa netissäkin omalla nimellä. Monet lehdethän esimerkiksi eivät enää hyväksy salanimellä kirjoitettuja kirjoituksia. Takana on mm. se ajatus, että nettikeskustelut siivoutuisivat rasismilta, herjauksilta ja kaikelta muultakin epäsovinnaiselta toiminnalta. No, näinhän ei varmastikaan tulisi tapahtumaan, vaikka ajatus sinänsä on kaunis. Toki määrällisesti epäsovinnaisuudet tulisivat vähenemään, mutta se vaarallisin ryhmä, eli ne todelliset hörhöt ja kansankiihottajat, jotka kirjoittelevat jo nyt omilla nimillään, saisivat vain enemmän huomiota, mainetta ja kunniaa. Viimemainittuja ainakin omilta kohderyhmiltään.

Luulisin, että ei se Hyvärisen Pekkakaan ihan niin jyrkästi ole asiasta tätä mieltä. Lehdistö vaan on taas tehnyt tehtävänsä ja kertonut asiasta omaan tunnettuun tyyliinsä.

Jos nyt kuitenkin kävisi niin, että omalla nimellä kirjoittaminen tulisi pakolliseksi, loppuisi meikäläisen nettikirjoittelu siihen paikkaan. Ei minulla mitään hävettävää tai salattavaa asian suhteen olisi, kunhan haluaisin vain pitää henkilöllisyyteni salassa ja olla vain Johnny The Fox tai eräs toinen nimimerkki erinäisillä muilla palstoilla. Lähes kolme vuotta olen nimittäin esiintynyt samalla nimimerkillä siellä sun täällä. Siitä ehkä myöhemmin jossain muussa yhteydessä enemmän. Täällä olen kuitenkin Johnny The Fox.

Seison tanakasti kaiken kirjoittamani takana, mutta en haluaisi alkaa selittelemään ihmisille kaikkia kirjoituksiani suullisesti. Jossain asioissa mielipiteeni ovat kuitenkin sen verran kärkeviä, että kaikki ihmiset eivät välttämättä niistä pitäisi. Lähipiirissäkään. Edes vaimo ei nimittäin tiedä näistä meikäläisen sivupersoonista. Tämä kirjoittelu on meikäläiselle jonkinlaista itsensä purkamista ja ajankulua. Välillä tulee osallistuttua vakavampiinkin keskusteluihin, mutta itse kirjoittelua en ota liian vakavasti. Kunhan kirjoittelen ja vastailen jos kysytään. Tämä on kuitenkin jonkinlainen virtuaalimaailma. Ei tämä ole oikeaa elämää, joskin osa sitä, mutta ei se silti saa haukata liian isoa osaa siitä oikeasta. ( Heh! Olipas lause, mutta jätetään se nyt kuitenkin siihen sellaisenaan.)

Keskustelupalstat on hyvä paikka etsiä hengenheimolaisia. Nykyään kun tuo sosiaalinen elämä ystävien kanssa ei ole enää niin aktiivista kuin se oli joskus. Ymmärrettävistä syistä - aika kulkee. Joskus keskusteluista saattaa löytyä jokunen kiistakumppanikin, mutta niinhän se on oikeassa elämässäkin. Eihän kaikki voi aina olla samaa mieltä. Siitähän se kunnon keskustelu vasta syntyy, kun kaikki eivät ole samaa mieltä. Tämä on myös hyvä syy esiintyä nimimerkin suojissa, kun ei koskaan tiedä minkälainen hörhö siellä toisessa päässä näppäimistöään naputtelee.

Pari viikkoa sitten Helsingin olympiastadionilla esiintyi 58-vuotias ukko 44 000:lle katsojalle ja rokkasi koko porukan lehtienkin mukaan niin sanotusti polvilleen. Itsekin olin paikalla toteamassa tuon keikan hurmoksen, enkä ole vieläkään siitä täysin toipunut. Useita isoja keikkoja stadionilla nähneenä koin nyt ensi kertaa konkreettisesti kuinka se todella tapahtuu, kun esiintyjä niin sanotusti ottaa yleisönsä ja tekee sillä lähes mitä haluaa. Heppu vetäisi reilun kolmen tunnin pituisen keikan, johon sisältyi 31 biisiä. Paljon jäi silti suosikkibiisejä kuulematta, mutta siitä huolimatta sain keikalta sen mitä odotinkin: Upean kolmituntisen shown, jonka aikana ei ehtinyt pitkästymään.

Kyseessä oli tietysti Bruce Springsteen E Street Bandeineen, jonka ensimmäinen levy julkaistiin jo vuonna 1973, eli 35 vuotta sitten. Ensimmäiset levyt eivät vielä johtaneet megasuosioon Euroopassa, vaan sitä jouduttiin odottelemaan 80-luvun alkupuolelle saakka, jolloin julkaistiin levyt River ja Born In The USA. Ensin mainittu oli jo kovaa valuuttaa Ruotsissakin, mutta jälkimmäinen räjäytti pommin meillä täällä Suomessakin. Siitä lähtien mies on lukeutunut rock'n'rollin raskaaseen sarjaan, eikä kukaan voi kieltää hänen meriittejään musiikkimaailmassa.

Vuosi vuoden ja kiertue kiertueen jälkeen täyttävät suurimmatkin stadionit ja vielä jää porukkaa ulkopuolellekin. Esimerkiksi Ruotsissa, missä Springsteen on käynyt useita kertoja, hänen viimeisiin kahteen konserttiinsa myytiin 100 000 lippua yhden aamupäivän aikana. Viimeisimmät Euroopan keikat heitettiin Espanjan San Sebastianissa, Madridissa ja vielä Barcelonassa kaksi keikkaa. Pelkästään Barcelonan keikoilla yleisöä oli yhteensä noin 200 000. Hurjia lukuja.

Mutta mihin ihmeeseen perustuu Bruce Springsteenin suosio. Mies on hyvin erilainen rock-tähti mihin yleensä on totuttu. Oikeastaan hän ei ole rock-tähti ollenkaan. Hän ei ole koskaan rypenyt skandaaleissa eikä lehtien otsikoissa. Tietysti jos ei musiikkilehtiä lasketa. Huumeita hän ei käytä ja alkoholin käyttökin taitaa rajoittua pariin olueeseen silloin tällöin. Naisten kanssakaan mies ei ole koskaan pelehtinyt, niin kuin kunnon rokkarin kuuluisi. Hän vain soittaa kitaraa, laulaa ja pitää hauskaa bändinsä ja yleisönsä kanssa. Bruce tuntuu hyvin tavalliselta kaverilta, jollaisia hänen omilla keikoillaan varmasti seisoo hänen oman yleisönsä joukossa useita. Aikanaanhan Amerikoissa puhuttiinkin, että Bruce on ihan tavallinen kundi, joka kiertelee aina välillä bändinsä kanssa ympäri maailmaa. Kotiin palattuaan hän laittaa taas aamuksi kellon soittamaan ja menee aamulla autotehtaaseen töihin. Ihan niin kuin kaikki muutkin.

Niin - ja vielä. Brucehan tekee loistavia biisejä joiden sanoituksiin kannattaa tutustua. Laulut eivät ole niitä iänikuisia viina, laulu, naiset ja huumeet biisejä, vaan Springsteen kertoo biiseissään monenlaisia tarinoita ihmisistä ja kohtaloista. Itse olen jäänyt niihin täysin koukkuun. Kuunnelkaapa vaikka River-biisin tarina. Kaivakaa biisi esimerkiksi Youtubesta ja sanat vaikka Pomon omilta sivuilta ja seuratkaa biisin mukana. Se on aika riipaiseva.

Olipa kerran aika, jolloin rockmusiikki oli paheksuttavaa ja vanhempien mielestä tuomittavaa. Tervehenkinen nuorisomme oli aivopesty kumartamaan rockmuusikoita, noita pitkätukkaisia jumalkuvia, joiden sukupuolesta pystyi ajoittain esittämään vain arvailuja.

Eritoten heavy-rock oli musiikin laji, jonka sanottiin olevan suoraan itse paholaisesta. Hurjat tarinat lepakon pään poikki puremisista, kanan pään katkaisuista, saatanallisia sanoituksia, naisen alistamista, seksiä, väkivaltaa ja ties mitä. Levyjä kuin soitti takaperin kuulivat hyväuskoiset ties minkälaisia viestejä tuonpuoleisesta. Ja kaikkihan oli tietysti totta, ainakin puritaanien mielestä.

Huh! Se oli aikaa.

Näin hyvin oli asiat ennen kuin Lordi tuli ja voitti Euroviisut. Ei ole mikään enää niin kuin ennen. Heavystä on tullut kaikenikäisten musiikkia, joka ei järkytä enää juuri ketään. Ennen muinoin vanhukset kavahtivat jopa Elviksen lanneliikettä, mutta nykyään Lordin näköisille jätkillekin vain lähinnä naureskellaan. Lapsille ostetaan Lordi-colaa, Lordi nukkeja, Slip Knotin t-paitoja Iron Maidenin levyjä ja vanhemmat lähtevät lastensa kanssa katsomaan stadikalle Metallicaa. Eläkeläisetkin pääsevät ilmaiseksi Tuska-festareille ja heitä olikin siellä viime kesänä kuuleman mukaan lähes 200 kappaletta. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Rockissa pitää olla vaaran tunnetta ja sen pitäisi olla vähintäänkin vanhempia arveluttavaa, jotta he olisivat huolissaan jälkikasvunsa intressien suhteen. Meneekö tässä nyt rockin uskottavuus?

Vai onkohan sillä jotain tekemistä tämän asian kanssa, että me vanhemman polven rokkidiggarit olemme vanhentuneet. Vai olemmeko me?

I Hope I Die Before Get Old!

Kuulijan sinuttelu radiossa on yksi ärsyttävimmistä jokapäiväisistä asioista. Erityisesti Radio Nova, joka on muutenkin viimeisen päälle ärsyttävä radiokanava, on kunnostautunut tässä. Eipä kyllä monella muullakaan radiokanavalla, etupäässä kaupallisilla, ole paljon kehumista asian suhteen.

Lisäksi Nova pyrkii olemaan viimeisen päälle neutraali, niin juttujen, juontajiensa ja musiikkinsa kanssa, että jo pelkästään se saisi minut höyryämään. Kanava, joka pyrkii viimeiseen saakka olemaan ärsyttämättä ketään on pahasti hakoteillä. Pitäisi ymmärtää, että jo se ärsyttää suunnattomasti.

Töissä meillä on aina radio auki ja yleensä työpaikan auktoriteettihenkilöt haluavat sen Novan päälle, sieltä kun tulee muutakin mukavaa kuin musiikkia. Ja paskat! Kun tekopirteä juontaja heittelee tasaisin väliajoin seuraavanlaisia lauseita, alkaa meikäläisellä savu nousta korvista:

- Hei nyt meillä on kilpailu sulle. Sun pitää vain soittaa meille...

- Uutiset ja sään sulle toimittaa ...

- Soitamme sulle juuri nyt sun toivomia toivekappaleita ...

jne.

Tietysti radioihmiset sanovat tässä vaiheessa, että tottakai me sinutellaan. Radiohan on henkilökohtainen väline, jota kuunnellaan pääasiassa yksin. Ja paskat taas! Radio ei ole sen henkilökohtaisempi väline kuin telkkarikaan, jossa ei onneksi sinutella, ainakaan vielä. Tai ainakaan siinä määrin kuin radiossa. Chattijuontajia ja Vappu Pimiää ei lasketa. Luojan kiitos heitäkään ei ole pakko katsoa.

Lisäksi trendikkäät radiomogulit perustelevat sinutteluaan sillä, että radio on kuuntelijalle ystävä ja että he haluavat tulla lähelle ihmistä. Eli siis minua - niin ja sinua myös, keskiverto radion kuuntelijaa, jotta tuntisimme kanavan omaksemme ja juontajat ystäviksemme. Minä en ainakaan halua yhtäkään omahyväistä toimittajaa ystäväkseni. Heillä on suunnattomia vaikeuksia laskeutua normaali-ihmisen tasolle. Heillä kun on hillitön pätemisen tarve brassailla tiedoillaan, töillään ja ystäväverkostollaan(, jossa kaikki käyttävät toisiaan hyväkseen). Tuskin muusta osaavat puhuakaan.

Itse olen asettanut kaikki kaupalliset kanavat pannaan ja kuuntelen parempia kanavia, parempaa musiikkia soittolistojen ulkopuolelta ja oikeita ohjelmia, joissa on myös jotain sisältöä. 

No okei! Kuuntelen minä lätkämatsit kaupalliselta kanavalta. 

Vanhemmiten ihmiset muuttuvat. Se on fakta. Maailmankatsomus laajenee oppimisen myötä. Uudet asiat, alati sattuvat sattumukset ja muuttuvat elämäntilanteet muokkaavat ihmisen mieltä mieltä milloin mihinkin suuntaan. Lopputulos on hyvinkin riippuvainen ihmisestä itsestään. Vahvat ihmiset kestävät enemmän vastoinkäymisiä, kun taas heikommalle kanssaihmiselle pienikin takaisku saattaa olla riittävä syy vetää vaikkapa naru kaulaan.

Usein ihmisen saattaa olla vaikeata huomata omaa muuttumistaan. Etenkään lyhyemmällä aikavälillä. Ihmiselämästä puhuttaessa tuo aikaväli voisi olla vaikkapa muutama vuosi. Monesti käykin niin, että toinen ihminen alkaa nähdä toisessa muutoksen merkkejä, ennen kuin tämä itse niitä tiedostaa. Esimerkiksi pitkään naimisissa olleet pariskunnat voivat olla hyvä esimerkki tästä.

Avioliitto on hyvä asia. Silloin kun kaksi ihmistä todella rakastaa toisiaan. Silloin, kun kaksi ihmistä ovat valmiita pistämään itsensä ja elämänsä peliin tehdäkseen kahdesta elämästä kolmannen - yhteisen. Muutenhan ei naimisiin tietysti pitäisi mennäkään. Vaikka niinkin on kuulemma joskus käynyt. Tai niin ainakin avioliiton ulkopuoliset tahot ovat joskus niin antaneet ymmärtää. Mitäpä se muille kuitenkaan kuuluu, toisten naimisiinmenomotiivit.

Mutta siihen ihmisen muuttumiseen. Kirjoitan tätä juttua nyt vain omasta näkökulmasta. Tottakai. Vaikka naimisissa olemmekin olleet pitkään ja tunnemme toisemme hyvin, en silti ole muuttunut häneksi, eikä hän minuksi. Luojan kiitos! Ajatusmaailmakin meillä on oma, joissain asioissa hyvinkin erilainen ja niinpä yhteentörmäyksiltäkään ei ole vältytty.

En missään nimessä kiellä, ettenkö myös itse olisi muuttunut ihmisenä sitten avioliiton alkuvuosien. Enemmän huomaan tuota muutosta kuitenkin vastapuolessa. Enkä aina välttämättä parempaan suuntaan. Vaikuttaa siltä, että tarinat keski-ikäistyvän naisihmisen muuttumisesta häijyksi pirttihirmuksi tuntuvat pitävän paikkansa.

Jos taas vaimolta kysyttäisiin, niin hän varmasti sanoisi, että minusta on tullut laiska ja jääräpäinen sohvanvaltaaja, joka ei innostu juuri mistään. Voi kuinka väärässä hän olisikaan. Ainakin jos minulta kysyttäisiin.

Jotenkin tuntuu, että vaimosta on tullut katkera elämälle, joka on muuttunut tylsäksi - arkipäiväistynyt. Tiskausta, pyykkäämistä, siivoamista, lasten hoitoa ruoan laittoa ja riitelyä lasten kanssa, - niin ja miehen myös. Laskujakin tuntuu olevan enemmän kuin mihin rahat riittävät ja uusia hankintojakin pitäisi tehdä.

Usein hän vielä uskottelee itselleen, että hän on ainoa, joka huushollissa tekee kotitöitä, huolehtii perheen asioista ja toimii toimeenpanevana moottorina. Päivien ohjelmaksi on hänen mielestään vakiintunut aamulla töihin töihin ja illalla kotiin töihiin. Mies tulee töistä kotiin ja syötyään siirtyy sohvalle ja katselemaan jalkapalloa televisiosta. Eikä sitten juuri muuta, ennen kuin sängyssä ennen nukahtamistaan vielä vonkaa vaimoaan tulemaan hajareisin päälle. ( Ei varmasti tule, jos ei ole itse ensin tyydytetty, eikä aina sittenkään.)

Ihmehän se olisi, jos ei tuollainen jatkuva itsensä manipulointi ihmiseen vaikuttaisi. Vanhojen ystävien asiatkin tuntuvat kulkeneen parempaan suuntaan. Miten ihmeessä heillä on rahaa harrastaa kalliita harrastuksia, käydä teatterissa, matkustella ym. Siltä se välillä ainakin tuntuu. Usein muiden paremmin pärjääminen kuitenkin osoittautuu ( onneksi ) harhaluuloksi. Huolensa heilläkin. Ehkä toisenlaisia, mutta huolia kuitenkin. Usein kuitenkin hämmästyttävän samanlaisia.

On totta, että naiset tekevät kotona enemmän kotitöitä. Se on ihan tieteellisestikin tutkittu juttu. Mutta eivät miehetkään normaaliperheessä mitään roolittomia nahjuksia ole. Kyllä minultakin sujuu normaalikotityöt siinä missä rouvaltakin. Silittäminen ja puutarhanhoito sujuu häneltä paremmin. Niinpä niistä on oikeastaan tullutkin vuosien saatossa vain hänen hommiaan. Sillä poikkeuksella, että puutarhahommista nurmikon leikkuu ja kuoppien kaivaminen ovat minun hommiani. Muuten hoidamme yhdessä näitä normihommia. Vaimo ehkä kuitenkin vähän enemmän.

Sitten on nämä miesten hommat, kuten kodin pienet huolto- ja korjaustyöt, auton renkaanvaihdot ja fysiikkaa vaativat hommat. Niihin ei vaimo puutu. Huomauttelee kyllä hyvinkin hanakasi havaitsemistaan epäkohdista.

Ruoanlaitosta vielä sen verran, että jos ei kerrota rouvalle, niin minä olen parempi kokki. Johtuu ehkä siitä, että käytän enemmän mm. oikeeta voita ja kermaa. Vaimo painottaa enemmän terveellisyyden puolelle. No, myönnettäköön, että ehkä hän on siinä asiassa pitkässä juoksussa enemmän oikealla tiellä.

Enpä tiedä kenelle tässä ole vakuutellut miesten osaa ja tarpeellisuutta parisuhteessa, mutta jos joku tämän sattuu vielä lukemaan ja saamaan jotain tekstistä irti niin hyvä on. En halua olla mikään marttyyri tai valittaja, enkä myöskään sovinisti, joka kirjoittelee nettiin vain solvatakseen naisia ja kohottaakseen omaa itsetuntoaan ja erinomaisuuttaan. Haluaisin, että ihmiset - avioparit - ottaisivat vielä vuosien jälkeenkin toisensa huomioon ja rakastuisivat toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen. Ei ole mukava alku uusien mahdollisuuksien päivälle jos huomauttelu, mollaaminen tai vaikka mykkäkoulu ilman syytä alkaa jo aamukahvipöydässä.

Myöskään se ei ole kovin mieltä ylentävää, että välillä tuntuu siltä, että aviomiehen ainoa homma on olla se tyhmin, tyylittömin, huonosti käyttäytyvin, itsekkäin, junttimaisin ja ymmärtämättömin olento maan päällä, jonka niskaan vaimo surutta saa syytää solvauksensa ja pahan olonsa. Tärkeä homma siis kuitenkin. Vähän niin kuin nyrkkeilysäkki.

Tietenkään en voi puhua kaikkien miesten puolesta, mutta uskokaa minua Arvon Rouvat ja myös tulevat sellaiset. Me miehet olemme huomattavasti mainettamme parempia olentoja. Se ero, mistä puhutaan Marsin ja Venuksen välillä pätee kyllä meihin ihmisiinkin. Jos samaa sukupuoltakaan olevat ihmiset eivät aina opi ymmärtämään toisiaan, niin miten voisimme odottaa että eri sukupuolta olevat oppisivat.