Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, että niiden loputtua ei pysty tekemään, eikä sanomaan yhtään mitään. Tässä yksi sellainen: Clint Eastwoodin ohjaama ja päänäyttelemä Million Dollar Baby. Toista pääroolia esittää Hilary Swank, joka vetäisi roolistaan Oscarin. Eikä mennyt väärälle ihmiselle. Eivätkä ne leffan Oscar-patsaat siihen jääneet. Kolme muuta menivät Morgan Freemanille parhaasta sivuosasta, Clint itse ohjauksesta ja kruununa kaikelle se tärkein Oscar eli paras elokuva. Vaikka yleensä nuo Oscareitten jakohommat eivät hetkauta minua mihinkään suuntaan, niin nyt on kyllä pakko olla samaa mieltä. Oikein meni.

Niille jotka ajttelevat, että kyseessä on naispuolinen Rocky, saavat unohtaa ajatuksensa ja ennakkoluulonsa samantien. Ei todellakaan. Elokuvan tarina kulkee kyllä nyrkkeilyn ympärillä, niin kuin Rockyssäkin, mutta silti kyseessä ei ole mikään puhdas nyrkkeilyelokuva. Turpaankin siinä lyödään ihan miehekkäästi, mutta juonen kulun kannalta perustellusti. Sitä ei kuitenkaan kannata säikähtää, sillä pohjimmiltaan leffa on jotain ihan muuta kuin väkivaltaista actionia. Se selviää viimeistään leffan viimeisen puolen tunnin aikana. Mitä lähemmäs leffan loppua kuljetaan muuttuvat tunnelmat leffan sisällä. Tavallaan Million Dollar Baby on kuin kolmesta eri näytöksestä koostuva teatteriesitys. Joka näytöksessä on oma tunnelmansa ja tavallaan niitä voi ajatella omina yksittäisinä tarinoinaan ja taisteluina määränpään saavuttamiseksi. Joskus voittaa ja joskus häviää.

Täytyy tunnustaa, että kyllä minultakin silmäkulma hieman kostui elokuvan lopussa. Mutta kuten eräs ystäväni kerran osuvasti tokaisi: "Ei ne munat siitä putoa, jos välillä vähän tirskauttaa". Että näin.

Leffa perustuu F. X. Toolen kirjoittamaan novelliin. Ihan uusi tuttavuus minulle, mutta ihan ehdottomasti aion lukea, jos suomen kielisenä jostain löytyy.

Meillä ei ole mikroaaltouunia. Ei ole koskaan ollut, eikä varmaan tule olemaankaan. Ai miksei? En minä vaan tiedä. Ei vaan ole tullut hankittua.

Onhan se näppärä väline, mutta on vallannut vähän liikaa alaa nykyruoanlaitossa. Välillä onkin mieleen noussut kysymys, joka oikeastaan juontui tähän kirjoitukseenkin: Pärjääkö nykyihminen enää ilman Mikroaaltouunia?

Voisin jopa väittää, että yksi suurin yksittäinen vaikuttaja ruoanlaitossa vallitsevaan uusavuttomuuteen on nimenomaan mikroaaltouuni. Kaupasta saa ostettua eri nimisiä, mutta samalta maistuvia valmisruokia, jotka on helppo tyrkätä mikroon ja kahden minuutin päästä on ruoka lämmintä. Helppoa, mutta onko se sittenkään kovin fiksua. Monen ihmisen viikon ruokalista koostuukin näistä valmiseineksistä, joissa salaatteja ei tunneta. Välipaloiksi vedetään sitten pizzoja ja hampurilaisia. Terveellisiä?

Vedotaan kiireeseen ja jotkut jopa kehuvat sillä, etteivät osaa tehdä ruokaa. Kuinkahan moni yksin asuva valmistaa itselleen lämpimän ruoan edes kolme kertaa viikossa?

Mikroaaltouuni on muuttanut monissa perheissä myös syömiskäyttäytymistäkin negatiivisempaan suuntaan. Kukin syö silloin kun ehtii, eikä yhteisiä ruoka-aikoja enää noudateta. Onhan ruokailu myös sosiaalinen tapahtuma ja monesti myös ainoa hetki, jolloin on mahdollista saada koko perhe yhtäaikaa koolle. Ehkä se ei ole nykyihmisille enää niin kovin tärkeätä. Kaikilla kun on niin kova kiire, liikaa tekemistä ja koko ajan pitäisi olla jossain muualla. Tingitään sitten syömisestä ja perheen yhteisestä ajasta.

Haastakaa itsenne elämään kuukausi ilman mikroaaltouunia. Onnistuuko?

Kyllä on asiat huonosti. Vaimo ja lapset lähtivät viikoksi mummolaan ja jättivät minut yksin kotiin. Voi voi! Veivät vielä autonkin menessää, ettei tarvitse olla edes ajokunnossa viikkoon. No, ehkä en nyt kuitenkaan ryyppää ja rällää koko viikkoa, vaikka tätä kirjoittelenkin lonkeron voimalla. Pari päivää saattaa kyllä hyvinkin mennä, mutta So What! Ei tarvitse ajattella lasten iltapesuja ei nukkumaanmenoaikaa eikä juuri mitään muutakaan.

Ei tähän juttuun mitään sen kummempaa dramatiikkaa sisälly, jos joku sitä kerkesi ajattelemaan. Tämä on lomaa parhaimmillaan meille kaikille. Vaimo haluaa nähdä sukulaisiaan, joita minä en edes tunne. Lisäksi lapset saavat olla mummulassa maaseudulla, missä tekeminen ei tunnetusti lopu kesken. Itse olen, maalaislähtöisyydestäni huolimatta, kaupunkirotta joka viihtyy yksin kotona. Tämä on parasta perheterapiaa meille kaikille.

Ai mitäkö olen tänään tehnyt? Enpä juuri mitään. Ilta meni leppoisasti oleskellessa, musiikkia kuunnellessa ja jalkapalloa katsellessa. Tälläkin hetkellä stereoiden volyymitaso liikkuu niissä svääreissä, että muiden kotona ollessa se ei olisi edes mahdollista. Led Zeppelini Whole Lotta Love tärähti juuri ämyreistä ja samalla hetkellä huomasin, että lonkerotölkkini on tyhjä...

Tästä nyt on taas viime aikoina puhuttu. Julkisen sanan neuvoston uusi pääjehu, Hyvärisen Pekka, on sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kirjoittaa netissäkin omalla nimellä. Monet lehdethän esimerkiksi eivät enää hyväksy salanimellä kirjoitettuja kirjoituksia. Takana on mm. se ajatus, että nettikeskustelut siivoutuisivat rasismilta, herjauksilta ja kaikelta muultakin epäsovinnaiselta toiminnalta. No, näinhän ei varmastikaan tulisi tapahtumaan, vaikka ajatus sinänsä on kaunis. Toki määrällisesti epäsovinnaisuudet tulisivat vähenemään, mutta se vaarallisin ryhmä, eli ne todelliset hörhöt ja kansankiihottajat, jotka kirjoittelevat jo nyt omilla nimillään, saisivat vain enemmän huomiota, mainetta ja kunniaa. Viimemainittuja ainakin omilta kohderyhmiltään.

Luulisin, että ei se Hyvärisen Pekkakaan ihan niin jyrkästi ole asiasta tätä mieltä. Lehdistö vaan on taas tehnyt tehtävänsä ja kertonut asiasta omaan tunnettuun tyyliinsä.

Jos nyt kuitenkin kävisi niin, että omalla nimellä kirjoittaminen tulisi pakolliseksi, loppuisi meikäläisen nettikirjoittelu siihen paikkaan. Ei minulla mitään hävettävää tai salattavaa asian suhteen olisi, kunhan haluaisin vain pitää henkilöllisyyteni salassa ja olla vain Johnny The Fox tai eräs toinen nimimerkki erinäisillä muilla palstoilla. Lähes kolme vuotta olen nimittäin esiintynyt samalla nimimerkillä siellä sun täällä. Siitä ehkä myöhemmin jossain muussa yhteydessä enemmän. Täällä olen kuitenkin Johnny The Fox.

Seison tanakasti kaiken kirjoittamani takana, mutta en haluaisi alkaa selittelemään ihmisille kaikkia kirjoituksiani suullisesti. Jossain asioissa mielipiteeni ovat kuitenkin sen verran kärkeviä, että kaikki ihmiset eivät välttämättä niistä pitäisi. Lähipiirissäkään. Edes vaimo ei nimittäin tiedä näistä meikäläisen sivupersoonista. Tämä kirjoittelu on meikäläiselle jonkinlaista itsensä purkamista ja ajankulua. Välillä tulee osallistuttua vakavampiinkin keskusteluihin, mutta itse kirjoittelua en ota liian vakavasti. Kunhan kirjoittelen ja vastailen jos kysytään. Tämä on kuitenkin jonkinlainen virtuaalimaailma. Ei tämä ole oikeaa elämää, joskin osa sitä, mutta ei se silti saa haukata liian isoa osaa siitä oikeasta. ( Heh! Olipas lause, mutta jätetään se nyt kuitenkin siihen sellaisenaan.)

Keskustelupalstat on hyvä paikka etsiä hengenheimolaisia. Nykyään kun tuo sosiaalinen elämä ystävien kanssa ei ole enää niin aktiivista kuin se oli joskus. Ymmärrettävistä syistä - aika kulkee. Joskus keskusteluista saattaa löytyä jokunen kiistakumppanikin, mutta niinhän se on oikeassa elämässäkin. Eihän kaikki voi aina olla samaa mieltä. Siitähän se kunnon keskustelu vasta syntyy, kun kaikki eivät ole samaa mieltä. Tämä on myös hyvä syy esiintyä nimimerkin suojissa, kun ei koskaan tiedä minkälainen hörhö siellä toisessa päässä näppäimistöään naputtelee.

Pari viikkoa sitten Helsingin olympiastadionilla esiintyi 58-vuotias ukko 44 000:lle katsojalle ja rokkasi koko porukan lehtienkin mukaan niin sanotusti polvilleen. Itsekin olin paikalla toteamassa tuon keikan hurmoksen, enkä ole vieläkään siitä täysin toipunut. Useita isoja keikkoja stadionilla nähneenä koin nyt ensi kertaa konkreettisesti kuinka se todella tapahtuu, kun esiintyjä niin sanotusti ottaa yleisönsä ja tekee sillä lähes mitä haluaa. Heppu vetäisi reilun kolmen tunnin pituisen keikan, johon sisältyi 31 biisiä. Paljon jäi silti suosikkibiisejä kuulematta, mutta siitä huolimatta sain keikalta sen mitä odotinkin: Upean kolmituntisen shown, jonka aikana ei ehtinyt pitkästymään.

Kyseessä oli tietysti Bruce Springsteen E Street Bandeineen, jonka ensimmäinen levy julkaistiin jo vuonna 1973, eli 35 vuotta sitten. Ensimmäiset levyt eivät vielä johtaneet megasuosioon Euroopassa, vaan sitä jouduttiin odottelemaan 80-luvun alkupuolelle saakka, jolloin julkaistiin levyt River ja Born In The USA. Ensin mainittu oli jo kovaa valuuttaa Ruotsissakin, mutta jälkimmäinen räjäytti pommin meillä täällä Suomessakin. Siitä lähtien mies on lukeutunut rock'n'rollin raskaaseen sarjaan, eikä kukaan voi kieltää hänen meriittejään musiikkimaailmassa.

Vuosi vuoden ja kiertue kiertueen jälkeen täyttävät suurimmatkin stadionit ja vielä jää porukkaa ulkopuolellekin. Esimerkiksi Ruotsissa, missä Springsteen on käynyt useita kertoja, hänen viimeisiin kahteen konserttiinsa myytiin 100 000 lippua yhden aamupäivän aikana. Viimeisimmät Euroopan keikat heitettiin Espanjan San Sebastianissa, Madridissa ja vielä Barcelonassa kaksi keikkaa. Pelkästään Barcelonan keikoilla yleisöä oli yhteensä noin 200 000. Hurjia lukuja.

Mutta mihin ihmeeseen perustuu Bruce Springsteenin suosio. Mies on hyvin erilainen rock-tähti mihin yleensä on totuttu. Oikeastaan hän ei ole rock-tähti ollenkaan. Hän ei ole koskaan rypenyt skandaaleissa eikä lehtien otsikoissa. Tietysti jos ei musiikkilehtiä lasketa. Huumeita hän ei käytä ja alkoholin käyttökin taitaa rajoittua pariin olueeseen silloin tällöin. Naisten kanssakaan mies ei ole koskaan pelehtinyt, niin kuin kunnon rokkarin kuuluisi. Hän vain soittaa kitaraa, laulaa ja pitää hauskaa bändinsä ja yleisönsä kanssa. Bruce tuntuu hyvin tavalliselta kaverilta, jollaisia hänen omilla keikoillaan varmasti seisoo hänen oman yleisönsä joukossa useita. Aikanaanhan Amerikoissa puhuttiinkin, että Bruce on ihan tavallinen kundi, joka kiertelee aina välillä bändinsä kanssa ympäri maailmaa. Kotiin palattuaan hän laittaa taas aamuksi kellon soittamaan ja menee aamulla autotehtaaseen töihin. Ihan niin kuin kaikki muutkin.

Niin - ja vielä. Brucehan tekee loistavia biisejä joiden sanoituksiin kannattaa tutustua. Laulut eivät ole niitä iänikuisia viina, laulu, naiset ja huumeet biisejä, vaan Springsteen kertoo biiseissään monenlaisia tarinoita ihmisistä ja kohtaloista. Itse olen jäänyt niihin täysin koukkuun. Kuunnelkaapa vaikka River-biisin tarina. Kaivakaa biisi esimerkiksi Youtubesta ja sanat vaikka Pomon omilta sivuilta ja seuratkaa biisin mukana. Se on aika riipaiseva.