Olipa kerran aika, jolloin rockmusiikki oli paheksuttavaa ja vanhempien mielestä tuomittavaa. Tervehenkinen nuorisomme oli aivopesty kumartamaan rockmuusikoita, noita pitkätukkaisia jumalkuvia, joiden sukupuolesta pystyi ajoittain esittämään vain arvailuja.

Eritoten heavy-rock oli musiikin laji, jonka sanottiin olevan suoraan itse paholaisesta. Hurjat tarinat lepakon pään poikki puremisista, kanan pään katkaisuista, saatanallisia sanoituksia, naisen alistamista, seksiä, väkivaltaa ja ties mitä. Levyjä kuin soitti takaperin kuulivat hyväuskoiset ties minkälaisia viestejä tuonpuoleisesta. Ja kaikkihan oli tietysti totta, ainakin puritaanien mielestä.

Huh! Se oli aikaa.

Näin hyvin oli asiat ennen kuin Lordi tuli ja voitti Euroviisut. Ei ole mikään enää niin kuin ennen. Heavystä on tullut kaikenikäisten musiikkia, joka ei järkytä enää juuri ketään. Ennen muinoin vanhukset kavahtivat jopa Elviksen lanneliikettä, mutta nykyään Lordin näköisille jätkillekin vain lähinnä naureskellaan. Lapsille ostetaan Lordi-colaa, Lordi nukkeja, Slip Knotin t-paitoja Iron Maidenin levyjä ja vanhemmat lähtevät lastensa kanssa katsomaan stadikalle Metallicaa. Eläkeläisetkin pääsevät ilmaiseksi Tuska-festareille ja heitä olikin siellä viime kesänä kuuleman mukaan lähes 200 kappaletta. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Rockissa pitää olla vaaran tunnetta ja sen pitäisi olla vähintäänkin vanhempia arveluttavaa, jotta he olisivat huolissaan jälkikasvunsa intressien suhteen. Meneekö tässä nyt rockin uskottavuus?

Vai onkohan sillä jotain tekemistä tämän asian kanssa, että me vanhemman polven rokkidiggarit olemme vanhentuneet. Vai olemmeko me?

I Hope I Die Before Get Old!