Vanhemmiten ihmiset muuttuvat. Se on fakta. Maailmankatsomus laajenee oppimisen myötä. Uudet asiat, alati sattuvat sattumukset ja muuttuvat elämäntilanteet muokkaavat ihmisen mieltä mieltä milloin mihinkin suuntaan. Lopputulos on hyvinkin riippuvainen ihmisestä itsestään. Vahvat ihmiset kestävät enemmän vastoinkäymisiä, kun taas heikommalle kanssaihmiselle pienikin takaisku saattaa olla riittävä syy vetää vaikkapa naru kaulaan.

Usein ihmisen saattaa olla vaikeata huomata omaa muuttumistaan. Etenkään lyhyemmällä aikavälillä. Ihmiselämästä puhuttaessa tuo aikaväli voisi olla vaikkapa muutama vuosi. Monesti käykin niin, että toinen ihminen alkaa nähdä toisessa muutoksen merkkejä, ennen kuin tämä itse niitä tiedostaa. Esimerkiksi pitkään naimisissa olleet pariskunnat voivat olla hyvä esimerkki tästä.

Avioliitto on hyvä asia. Silloin kun kaksi ihmistä todella rakastaa toisiaan. Silloin, kun kaksi ihmistä ovat valmiita pistämään itsensä ja elämänsä peliin tehdäkseen kahdesta elämästä kolmannen - yhteisen. Muutenhan ei naimisiin tietysti pitäisi mennäkään. Vaikka niinkin on kuulemma joskus käynyt. Tai niin ainakin avioliiton ulkopuoliset tahot ovat joskus niin antaneet ymmärtää. Mitäpä se muille kuitenkaan kuuluu, toisten naimisiinmenomotiivit.

Mutta siihen ihmisen muuttumiseen. Kirjoitan tätä juttua nyt vain omasta näkökulmasta. Tottakai. Vaikka naimisissa olemmekin olleet pitkään ja tunnemme toisemme hyvin, en silti ole muuttunut häneksi, eikä hän minuksi. Luojan kiitos! Ajatusmaailmakin meillä on oma, joissain asioissa hyvinkin erilainen ja niinpä yhteentörmäyksiltäkään ei ole vältytty.

En missään nimessä kiellä, ettenkö myös itse olisi muuttunut ihmisenä sitten avioliiton alkuvuosien. Enemmän huomaan tuota muutosta kuitenkin vastapuolessa. Enkä aina välttämättä parempaan suuntaan. Vaikuttaa siltä, että tarinat keski-ikäistyvän naisihmisen muuttumisesta häijyksi pirttihirmuksi tuntuvat pitävän paikkansa.

Jos taas vaimolta kysyttäisiin, niin hän varmasti sanoisi, että minusta on tullut laiska ja jääräpäinen sohvanvaltaaja, joka ei innostu juuri mistään. Voi kuinka väärässä hän olisikaan. Ainakin jos minulta kysyttäisiin.

Jotenkin tuntuu, että vaimosta on tullut katkera elämälle, joka on muuttunut tylsäksi - arkipäiväistynyt. Tiskausta, pyykkäämistä, siivoamista, lasten hoitoa ruoan laittoa ja riitelyä lasten kanssa, - niin ja miehen myös. Laskujakin tuntuu olevan enemmän kuin mihin rahat riittävät ja uusia hankintojakin pitäisi tehdä.

Usein hän vielä uskottelee itselleen, että hän on ainoa, joka huushollissa tekee kotitöitä, huolehtii perheen asioista ja toimii toimeenpanevana moottorina. Päivien ohjelmaksi on hänen mielestään vakiintunut aamulla töihin töihin ja illalla kotiin töihiin. Mies tulee töistä kotiin ja syötyään siirtyy sohvalle ja katselemaan jalkapalloa televisiosta. Eikä sitten juuri muuta, ennen kuin sängyssä ennen nukahtamistaan vielä vonkaa vaimoaan tulemaan hajareisin päälle. ( Ei varmasti tule, jos ei ole itse ensin tyydytetty, eikä aina sittenkään.)

Ihmehän se olisi, jos ei tuollainen jatkuva itsensä manipulointi ihmiseen vaikuttaisi. Vanhojen ystävien asiatkin tuntuvat kulkeneen parempaan suuntaan. Miten ihmeessä heillä on rahaa harrastaa kalliita harrastuksia, käydä teatterissa, matkustella ym. Siltä se välillä ainakin tuntuu. Usein muiden paremmin pärjääminen kuitenkin osoittautuu ( onneksi ) harhaluuloksi. Huolensa heilläkin. Ehkä toisenlaisia, mutta huolia kuitenkin. Usein kuitenkin hämmästyttävän samanlaisia.

On totta, että naiset tekevät kotona enemmän kotitöitä. Se on ihan tieteellisestikin tutkittu juttu. Mutta eivät miehetkään normaaliperheessä mitään roolittomia nahjuksia ole. Kyllä minultakin sujuu normaalikotityöt siinä missä rouvaltakin. Silittäminen ja puutarhanhoito sujuu häneltä paremmin. Niinpä niistä on oikeastaan tullutkin vuosien saatossa vain hänen hommiaan. Sillä poikkeuksella, että puutarhahommista nurmikon leikkuu ja kuoppien kaivaminen ovat minun hommiani. Muuten hoidamme yhdessä näitä normihommia. Vaimo ehkä kuitenkin vähän enemmän.

Sitten on nämä miesten hommat, kuten kodin pienet huolto- ja korjaustyöt, auton renkaanvaihdot ja fysiikkaa vaativat hommat. Niihin ei vaimo puutu. Huomauttelee kyllä hyvinkin hanakasi havaitsemistaan epäkohdista.

Ruoanlaitosta vielä sen verran, että jos ei kerrota rouvalle, niin minä olen parempi kokki. Johtuu ehkä siitä, että käytän enemmän mm. oikeeta voita ja kermaa. Vaimo painottaa enemmän terveellisyyden puolelle. No, myönnettäköön, että ehkä hän on siinä asiassa pitkässä juoksussa enemmän oikealla tiellä.

Enpä tiedä kenelle tässä ole vakuutellut miesten osaa ja tarpeellisuutta parisuhteessa, mutta jos joku tämän sattuu vielä lukemaan ja saamaan jotain tekstistä irti niin hyvä on. En halua olla mikään marttyyri tai valittaja, enkä myöskään sovinisti, joka kirjoittelee nettiin vain solvatakseen naisia ja kohottaakseen omaa itsetuntoaan ja erinomaisuuttaan. Haluaisin, että ihmiset - avioparit - ottaisivat vielä vuosien jälkeenkin toisensa huomioon ja rakastuisivat toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen. Ei ole mukava alku uusien mahdollisuuksien päivälle jos huomauttelu, mollaaminen tai vaikka mykkäkoulu ilman syytä alkaa jo aamukahvipöydässä.

Myöskään se ei ole kovin mieltä ylentävää, että välillä tuntuu siltä, että aviomiehen ainoa homma on olla se tyhmin, tyylittömin, huonosti käyttäytyvin, itsekkäin, junttimaisin ja ymmärtämättömin olento maan päällä, jonka niskaan vaimo surutta saa syytää solvauksensa ja pahan olonsa. Tärkeä homma siis kuitenkin. Vähän niin kuin nyrkkeilysäkki.

Tietenkään en voi puhua kaikkien miesten puolesta, mutta uskokaa minua Arvon Rouvat ja myös tulevat sellaiset. Me miehet olemme huomattavasti mainettamme parempia olentoja. Se ero, mistä puhutaan Marsin ja Venuksen välillä pätee kyllä meihin ihmisiinkin. Jos samaa sukupuoltakaan olevat ihmiset eivät aina opi ymmärtämään toisiaan, niin miten voisimme odottaa että eri sukupuolta olevat oppisivat.